Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Sukuhaarat - Keski-Suomi

Reino Kallio, fil.tri

Vanha Saarijärvi Hyytiäisen suvun alkuaikoina

Lyhennelmä esitelmästä 15.7.1995 Hyytiäisten sukuseuran perustavasta kokouksesta Saarijärvellä


Jos menemme ajassa taaksepäin noin 500 vuotta eli keski- ja uuden ajan taitteeseen, ei Saarijärvi liittynyt vielä millään tavoin Hyytiäisten suvun vaiheisiin. Hyytiäiset asuivat nimittäin vielä 1500-luvun alussa pääosin Vesulahdella, Mikkelin ympäristössä. Mutta myös tämä Saarijärven seutu oli aivan toisennäköinen kuin tänä päivänä. Yhtä hyvin Kiimasjärvi - Hyytiäisen suvun tuleva kantakylä täällä Saarijärvellä - kuin koko pohjoinen Keski-Suomikin olivat vielä uuden ajan alussa kiinteää asutusta vailla. Pysyvän asutuksen pohjoisraja ulottui Suomessa tällöin vasta Porin-Tampereen- Jyväskylän seuduille saakka ja sieltä edelleen Varkauden kautta Pielisjärven eteläosiin.Lisäksi oli asutettu Pohjanmaan rannikkoseutu. 

Tänään tapaamme kuitenkin Kiimasjärvellä ja Saarijärvellä nykyaikaisen ja vauraan keskisuomalaisen maalaismaiseman, joka on syntynyt sukupolvien saatossa pitkäaikaisen asuttamisen ja työn tuloksena. On sen takia täysin aiheellista kysyä, miten koko tämä valtava kehitys vajaa 500 vuotta sitten on päässyt alkuun. Siksi tässä esitelmässä keskitytäänkin niihin asioihin ja tapahtumiin, jotka johdattivat Hyytiäiset tänne Saarijärvelle, sekä niihin olosuhteisiin, jotka asuttamisen alkuvaiheisiin liittyivät. 
Suomen asutushistoriassa tapahtui uuden ajan alussa huomattava mullistus, sillä vuosisatoja kestänyt eränautinta alkoi tulla tiensä päähän. Heimojen välinen rauha järkkyi, kun savolaiset Mikkelin ympäristöstä ja muualtakin lähtivät liikkeelle. Voimakas väestönkasvu Keski- ja Etelä-Savossa loi muuttopaineita, sillä kaskeamiseen perustunut talous vaati laajat metsäalueet, joista alkoi tulla puutetta. Kaskeamisessa savolaiset käyttivät nimittäin ns. huuhtamenetelmää, mikä tarkoitti sitä, että kaski kaadettiin havumetsään tai havupuuvaltaiseen järeään sekametsään. 

Huuhtakaski kaadettiin syksyllä, ja pystyyn jätetyt suurimmat puut kolottiin "kämmenen leveyden verran ympäriinsä", kuten Ulrik Rudenskiöld 1700-luvulta sitä kuvasi. Kasket olivat tavallisesti monien perheiden yhteiskaskia. Puolentoista vuoden kuluttua kasken kaadosta eli tavallisesti juhannuksen tienoilla hakkaus pantiin palamaan. Sitten kaski kylvettiin, ja siitä voitiin saada jopa satakertainen sato peltoon verrattuna. Seuraavina vuosina sato heikentyi niin, että samaan kaskeen voitiin kylvää vain muutaman kerran, jonka jälkeen edessä oli uusi kaskenkaato.

Väestönkasvun ja laajoja metsäalueita vaatineen kaskenpolton lisäksi sysäyksen savolaisten muuttohalukkuuteen synnytti vuonna 1475 kruunun aloittama Olavinlinnan rakennustyö, joka lisäsi talonpoikien päivätyövelvollisuutta ja verotaakkaa. Savolaisia perheitä siirtyi pysyvästi heimon vanhoille eräalueille Pohjois-Savoon, jonne kruununmiesten valta ei yltänyt. 

Ruuhka-Savoon kyllästyneet veropakolaiset asuttivat näin Pohjois-Savon eli nykyiset Kuopion-Maaningan seudut. Mutta savolaisten asutuspaine ulottui ennen pitkää myös Oulunjärvelle saakka, samoin Satakunnan eräalueille Ruovedelle sekä erillisinä asutuskiiloina pitkälle länteen Pohjanmaan asumattomiin metsiin. 
Edellä oleviin savolaisiin uudisasukkaisiin kuuluivat myös Hyytiäiset, joita Vesulahdella - siis Mikkelin ympäristössä - asui vielä hyvin yleisesti. Esim. 1562 maakirja luettelee peräti 24 Hyytiäisen nimellä tunnettua verotalonpoikaa. 

Savolaisen uudisasutuksen paine suuntautui hämäläisten erämaiden itä-ja pohjoisosiin viimeistään 1540-luvulla, jolloin tunkeutuminen Pohjois-Hämeen ikimetsiin alkoi. Tätä eivät tietenkään sydän-Hämeen talonpojat voineet hyväksyä, vaan metsissä riehui aika ajoin korpisota. Keväällä 1550 hämäläiset vihdoin valittivat savolaisuhasta kuninkaalle saakka. Mutta kruunun puoleen kääntyessään hämäläiset tekivät kohtalokkaan virheen: kuningas asettuikin savolaisten puolelle. Hämäläiset valittajat eivät nimittäin olleet ottaneet huomioon, että kuningas Kustaa Vaasa oli jo 1542 julistanut avoimella kirjeellään kaikki asumattomat erämaat kuninkaalle ja kruunulle kuuluviksi. 

Kruunun määräyksiä erämaiden asuttamiseksi ryhdyttiin toteuttamaan vuonna 1552, jolloin suoritettiin Sääksmäen ja Hollolan erämaiden tarkastus. Sen tavoitteena oli luetteloida erämaat ja määrätä niille asukkaat. Hämäläiset itse olivat haluttomia erämailleen siirtymään. Uudisraivaus ei heitä kiinnostanut enää siksi, että asutus Hämeessä oli jo vakiintunut paikallaan sidotuksi talonpoikaisyhteisöksi. Kun hämäläisille talonpojille alkoi käydä selväksi, että he olivat jäämässä erämaakilpailussa häviölle, he turvautuivat eräänlaiseen salajuoneen. Talonpojat nimittivät näet poikiaan tai muita sukulaisiaan pelkiksi paperiasukkaiksi erämailleen ilman, että näiden tarkoituskaan oli ryhtyä raivaamaan erämaitaan.

Vuoden 1552 eräluettelo ei mainitse Kiimasjärven erämaata, joten mahdollisesti Heikki Hyytiäinen oli jo tällöin aloittamassa omaa eräraivaustaan. Ehkä siksi tälle erämaalle ei enää voitu paperiasukasta nimittää. Kahden vuoden kuluttua eli 1554 Heikki Hyytiäinen joka tapauksessa merkittiin Kiimasjärven erämaan asukkaaksi, ja hänestä tuli myöhemmän Iso-Hyytiälän talon perustaja. Näin alkoi Kiimasjärven asuttaminen Hyytiäisen suvun johdolla. Kyyrän talo, jota Pietari Niilonpoika asutti jonkin aikaa vuodesta 1558, liitettiin Iso-Hyytiälään 1570-luvulla. Naarajärven Hyytiälä tuli suvun haltuun 1682, jä vähän myöhemmin myös Saarijärven Riekko sai isännän Iso-Hyytiälästä. 

1550-luvulla savolaisekspansio jatkui yhä vastustamattomalla voimalla, joten hämäläiset eränkävijät kokivat uusia kirveleviä tappioita. Niitä lisäsi vielä se, että Suomen käskynhaltija ja Savonlinnan linnanpäällikkö Kustaa Fincke, joka oli Sisä-Suomen erämaiden asuttamisessa suosinut savolaisia, hankki itselleen Hollolan kihlakunnan tuomarinviran pyrkien tällä tavoin nopeasti toimeenpanemaan hämäläisten talonpoikien erämaiden peruutuksen. 
Mutta talonpoikien tappiosta huolimatta ei kruunukaan saavuttanut täydellistä voittoa. Kun hämäläisille talonpojille oli lopullisesti selvinnyt, etteivät he voi erämaitaan säilyttää, he ryhtyivät hätäpäissään myymään niitä Hämeen aatelistolle, joka oli sivusta seurannut savolaisten ja hämäläisten kaksinkamppailua ja joka huomasi nyt tilaisuutensa koittaneen. Aatelisto saikin omistukseensa pilkkahinnalla talonpoikien erämaita, joille se sitten hankki verovapauden. Ajankohta tällaiseen toimintaan oli varsin otollinen, sillä Kustaa Vaasan jälkeen aateliston valta kasvoi, ja heidän läänitystensä määrä lisääntyi, samalla kun osa niistä muuttui perinnöllisiksi. 

Juuri eräkauden lopulla aateliston omaisuus uudisalueilla kasvoi huomattavasti, mikä oli yhteydessä tämän vapaamiesluokan yleisvaltakunnallisen merkityksen voimistumiseen. Aatelistolla oli jo eräkaudelta lähtien hallussaan joitakin erämaita Saarijärvellä, mutta nyt suuri osa suurpitäjää läänitettiin aatelistolle, joten kruununmaasta tehtiin verovapaata rälssimaata. Koska aatelisvalta täällä Saariärvellä tuli sittemmin kestämään pitkään eli noin 120-130 vuotta, on sitä syytä tarkastella hiukan lähemmin. 

Ensiksikin muutama sana läänitysten haltijoista, joista monet olivat varsin tunnettuja suomalaisia aatelisherroja ja ylimyksiä. Eniten läänityksiä sai haltuunsa ennen Kustaa Finckeä Hollolan kihlakunnantuomarina toiminut Jaakko Henrikinpoika Hästesko, joka todenäköisesti oli1560-luvun alussa rakennuttanut Saarijärvelle ensimmäisen kirkon. Jaakko Henrikipoika oli Siuntion pitäjässä sijainneen Sjundbyn kartanon omistaja, joka sai läänityskirjeen kuningas Eerik XIV:lta vuonna 1562. Siinä hallitsija lupasi hänelle "ikuisiksi ajoiksi", niin kuin sanonta kuului, verovapauden ostamiinsa erämaihin. 

Jaakko Henrikinpojan läänitykset tulivat ennen pitkää ulottumaan Kangashäkistä Karstulan Vahangan kylään saakka, mutta kuitenkin niin, että myöhempi Hännilä sekä Kantalan, Kolkanniemen ja Riekon seudut Saarijärven kylästä olivat Jutikkalan ja Halikon Joensuun kartanoiden läänityksiä. Koko Kiimasjärven kylä kuten myös naapurikylät Pyhäjärvi ja Kangashäkki olivat siis Jaakko Henrikipojan läänitysaluetta. Sen sijaan Naarajärvi, Kuukkajärvi ja Summasjärvi jäivät lukuun ottamatta muutamia lyhyitä aikoja pääosin läänittämättä. Näiden kylien talonpojat olivat suurimman osan 1500- ja 1600-lukua kruununtalonpoikia, eli he maksoivat sekä vakinaiset että ylimääräiset veronsa kruunulle. 

Saarijärveläisen uudisasukkaan kannalta aateliston läänitysoikeudet tarkoittivat sitä, että suurin osa saarijärveläisitä talonpojista tuli heidän alustalaisikseen eli lampuodeikseen. -Mitä tavallisille talonpojille sitten käytännössä merkitsi joutuminen aatelisten lampuodiksi yli sadaksi vuodeksi? Ensiksikin on todettava, että aatelisen rälssiomistajan tärkeimpiin oikeuksiin kuului verojen kerääminen läänityksiltään. Kiimasjärven isännät joutuivat siten vuosikymmenten ajan maksamaan veronsa läntisellä Uudellamaalla Siuntion pitäjässä sijaitsevaan Sjunbyn kartanoon. Kruunulle eli valtiolle sitä vastoin rälssitalonpojat maksoivat vakinaisia veroja vain nimeksi, ja ylimääräisiä veroja eli apuveroja he suorittivat ainoastaan puolet siitä, mitä kruununtalonpojat maksoivat. Sitä paitsi kaikkiin apuveroihin lampuotien ei tarvinnut edes osallistua. 

Suurin osa saarijärveläisistä uudisasukkaista joutui näin tavallaan yksinoikeudelliseen verosuhteeseen, mistä saattoi olla myös tiettyä etua. Aatelinen isäntä oli näet mahtava suojelija kruunua vastaan, sattuipa joskus niinkin, että aateliset suorastaan kielsivät lampuotejaan maksamasta apuveroja kruunulle. Tietenkin oli mahdollista, että aateliston veronkanto-oikeus joskus muodostui houkuttimeksi, joka saattoi ilmetä verojen kiskontana. Ainakin Laukaasta on tällainen esimerkki, joskaan vastaavia tapauksia ei tunneta Saarijärveltä. 

Sotilasrasituset olivat niin ikään läänitysmailla erilaisia kuin kruununtaloissa. Myös tässä suhteessa lampuodeilla oli erivapauksia. Niinpä rälssiruoduista tarvitsi sotaväkeen lähteä vain joka kahdenkymmenen miehen, kun taas kruununtaloissa muodostetuista ruoduista oli joka kymmenes mies velvollinen osallistumaan sotaväkeen. Linnaleiristä, millä tarkoitettiin talonpoikien velvollisuutta majoittaa sotaväkeä, lampuotitalonpojat oli vapautettu kokonaan. Lampuotien sotilasrasitukset oli näin ollen selvästikin vähäisempiä kuin läänittämättömien kylien talonpoikien. Jos ajattelee Saarijärvellä pitkää jatkunutta aatelisvaltaa kokonaisuutena, vaikuttaisi siltä, että siitä oli uudisasukkaille pikemminkin etua kuin haittaa. Aateliston läänitykset syntyivät nimittäin aikana, jolloin valtakunta joutui moniin pitkällisiin sotiin, mikä tiesi talonpoikien sekä vero- että sotilasrasitusten huomattavaa kasvua. Jo heti läänityskauden alussa syttyi 25-vuotinen Venäjän sota, jolloin kruununtalonpoikien verorasitus kaksinkertaistui ja väenotot sotaväkeen muodostuivat hyvin raskaiksi. 

Ensimmäiset kruununtalot Saarijärvellä autioituivat vuonna 1602, ja huippuunsa autioituminen kohosi 30-vuotisen sodan aikana 1630- ja 1640-luvulla. Pahin autioitumisvuosi oli 1634, jolloin 13 kruununtaloa, mutta vain 5 rälssitaloa oli autiona. Autioituneiden talojen osuus kaikista tiloista oli tällöin yli neljännes (26.5 %). Veronmaksukyvyttömyyden syinä olivat ylensä katovuodet sekä tavallista ankarammat vero- ja sotilasrasitukset. 
Kiimasjärven Iso-Hyytiälä ja Kyyrä selvisivät näistäkin vaikeuksista. Sen sijaan Naarajärven molemmat kruununtalot autioituivat ensi kerran jo 1600-luvun alkuvuosina. Toisaalta autioituminen mahdollisti myös uusien sukujen siirtymisen taloon. Niinpä kun Naarajärven Hyytiälä autioitui uudestaan 1681, Hyytiäisten sukuun kuulunut Nuutti Eskonpoika pääsi seuraavana vuonna hankkimaan talon isännyyden. Näin Hyytiäiset pystyivät laajentamaan sukualuettaan naapurikylän puolelle. 
Varallisuudeltaankin Saarijärven lampuotitilat olivat selvästi paremmin toimeentulevia kuin kruununtilat. Vuoden 1571 hopeaveroluetteloiden mukaan lampuotien keskimääräinen omaisuus kohosi yli 78 markkaan, kun taas kruununtalollisilla vastaava luku oli aika tavalla alempi, vain 70 mk. Kiimasjärven Iso-Hyytiälä ei kuitenkaan kuulunut varakkaimpiin lampuotitalojen joukkoon, sillä sen varallisuusarvo oli tällöin runsaat 73 mk. 

Uudisasukkaiden ensimmäisiä toimeentulolähteitä olivat pyyntielinkeinot, kalastus ja metsästys, sekä kaskeaminen. Ensimmäiset verotkin maksettiin rahana sekä kalatuotteina. Veroina kuivattuja haukia tai muuta kalaa maksettiin tavallisesti kaski-kolme leiviskää eli noin 20 kiloa (leiviskä = 8,5 kg). Kaskeamisessa taas savolaisten huuhtamenetelmä oli hyvin kilpailukykyinen, sillä huuhtaruis oli hallankestävää, karujen havumetsien viljalaji. Juuri huuhtakasken avulla uudistilat saatiin nopeasti elinkelpoisiksi, ja viljelyyn pystyttiin ottamaan myös ne alueet, joille muut viljelytekniikat eivät soveltuneet. 

Alkuunpääsyn jälkeen vähitellen ryhdyttin pitämään myös karjaa sekä raivaamaan peltoa. Vuonna 1571 eli noin 20 vuoden kuluttua asuttamisen alusta Hyytiälässä oli jo kaksi hevosta, neljä lehmää, kuusi lammasta, yksi pukki tai vuohi sekä sika. Yhteensä karjamäärä käsitti yli yhdeksän nautayksikköä, mikä vastasi suunnilleen Saarijärven keskiarvoa. Peltopinta-alojen kehittymisestä ei tarkkoja tietoja ole, mutta 1630-luvun puolivälissä kahden Kiimasjärven talon peltoala on voitu arvioida runsaaksi kahdeksaksi tynnyrinalaksi eli noin neljäksi hehtaariksi. Tämä luku oli selvästi suurpitäjän keskiarvon yläpuolella, joka oli noin kolme hehtaaria. 

Yleisimmät viljelyskasvit 1500-luvulla olivat ohra ja ruis. Mahdollisesti peltokasvina ohra oli yleisempi varhaisimpina aikoina. Kauraa viljeltiin vain satunnaisesti, ja vehnää ei lainkaan. Viljelysjärjestelmänä oli kaksivuoroviljely, mikä tarkoitti sitä, että pelto oli vuorovuosina kylvössä ja kesannolla. Kesantopelloissa voitiin kasvattaa herneitä ja pauja sekä mahdollisesti kaalta. Lisäksi kasvatettiin jonkin verran pellavaa ja hamppua. Erittäin yleinen kasvi oli humala, joka kuului myös veroparsellien joukkoon. Ruokataloudessa oli keskeisellä sijalla nauris, sillä perunaa alettiin viljellä vasta 1800-luvulla. 

Erämaiden asuttamisen jälkeiset vuosikymmenet olivat Vanhan Saarijärven alueella hitaan asutuskasvun aikakautta, sillä kruunu rajoitti uusien talojen halkomista, ja uudistalojakin perustettiin vain vähän. Maakirjoihin merkittyjen tilojen luku kasvoi Kiimasjärvellä 1500- ja 1600-luvulla vain yhdellä ainoalla, kun Kyyrästä 1600-luvun lopulla halottiin Autio. Samanlainen kehityssuunta oli Naarajärvellä ja muissakin suurpitäjän kylissä. Ankarat sotilasrasitukset sekä toistuvat katovuodet pitivät huolen siitä, että väestön määrä lisääntyi vain hitaasti, mikä todisti sen, että ihmiset olivat vielä selvästi riippuvaisia luonnosta ja sen oikuista. 

1600- luvun jälkipuolisolla kehitys näytti tosin paremmalta, mutta vuosisadan viimeisinä vuosina alkanut suuri onnettomuuksien sarja muutti kaiken. Valtakunta kärsi raskaat kuolovuodet 1696-97 sekä sen jälkeen suuren Pohjan sodan ja isonvihan kauhut. Jo yksistään kuolovuosina kaikista Suur-Saarijärven isännistä noin 40% menehtyi. Tosin Kiimasjärvellä selviydyttiin ehkä tavallista paremmin, sillä ainoastaan Aution talon isäntä on 1696 merkitty nälkään kuolleeksi. Mutta tuskin kuolonvuosista oli selviydytty, kun syttyi sota, jolloin samat onnettomuudet nälkä, kulkutaudit ja venäläismiehitys seurasivat toinen toisiaan. Onnettomuuksista toipuminen kesti yli neljännesvuosisadan, ja vasta 1700-luvun puolivälin jälkeen väkiluku alkoi kasvaa ja asutus uudelleen voimistua. 

Luonnon, esivallan ja vihollisen koettelemusten alla ensimmäisten asukkaiden raivaustyö näytti vain hitaasti ja kivuliaasti tuottavan tulosta. Silti kaikista vaikeuksista huolimatta uudisasukkaat loivat sitkeydellään ja ahkeralla työllään saarijärveläiselle asutukselle ja yhteiskunnalle pysyvän ja vankan perustan . Sen varaan ovat myöhemmät sukupolvet voineet oman elämänsä rakentaa, ja siltä pohjalta on kehittynyt sekin sukuyhteisö, joka tähän juhlaan on saapunut.

 

Kartta Saarijärven Hyytiäis-suvun varhaisimmista asuinpaikoista Keski-Suomessa. (n. 400 kt)Kartta Saarijärven Hyytiäis-suvun varhaisimmista asuinpaikoista Keski-Suomessa. (n. 400 kt)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pamela

Tunnetuin Keski-Suomen Hyytiäisten sukuhaaran edustaja on Pamela Andersson. Köyhän perheen esikoiseksi syntynyt Pamela kasvoi Comoxin pikkukaupungissa, jonne hänen isoisänsä isä Juho Herman Hyytiäinen oli muuttanut 1900-luvun alussa. Juho Herman sai Kanadan kansalaisuuden 1915 ja otti käyttöön nimen; Herman Andersson, koska ruotsalaistyppisen nimen omaavalla oli helpompi saada tyotä puunhakkuuleireillä.

 

Lehtihaastatteluissa Pamela on kiitettävän usein kertonut , että heidän perheensä sukunimi oli alkujaan HyytiäinenLehtihaastatteluissa Pamela on kiitettävän usein kertonut , että heidän perheensä sukunimi oli alkujaan Hyytiäinen